Tästä se alkoi.. sivu 1/5
Danna kertoo ensimmäisestä päivästä
"Oli lauantai 28. maaliskuuta 1992. Zoe, Donna ja minä heräsimme,
haukottelimme ja venyttelimme. Juuri, kun olin menossa juomaan,
kello kilahti. Se oli ovikello, joka ilmoitti jonkun tulevan sisään.
Kurkistin häkin raosta ja näin kaksi ihmistä, jotka pälyilivät
ympärilleen. En ollut nähnyt heitä ennen, mutta hetken päästä toinen
osoitti meitä sormellaan ja sanoi jotain, mutta enhän minä ihmisten
kieltä ymmärtänyt. Jonkin ajan kuluttua kello kilahti uudelleen ja
sitten oli hiljaista. Ihmiset olivat menneet pois. Menin syömään siskojen
mekastaessa vieressäni.
Kellon lähestyessä neljää iltapäivällä ne kaksi ihmistä tulivat takaisin.
He puhuivat naiselle, joka antoi meille ruokaa ja muuta sellaista.
Sitten he ottivat käteensä kaikenlaisia tavaroita. Silloin en vielä
tiennyt miksi. Nainen tuli luoksemme, aukaisi häkkimme ja hetken päästä
hän otti Zoen pois. Juoksimme Donnan kanssa ympäri häkkiä, mutta sitten
se tapahtui: nainen otti minut kiinni ja sulloi pieneen pimeään
laatikkoon, jossa oli kurkistusreikiä.
Paniikki! Tajuttuamme, ettemme päässeet pois siitä pimeydestä ja
ahtaudesta, aloimme pyöriä ympäri laatikkoa. Pysähdyimme paikoillemme
ja huomasimme, että meitä olikin vain kaksi: minä ja Zoe. Huusimme
Donnalle, mutta vastausta ei kuulunut. Minne Donna oli jäänyt? Näin
pienen vilauksen Donnasta, joka katseli laatikkoa ihmeissään, kun meidät
vietiin ovesta ulos. Kuulin kilahduksen ja tajusin, että nyt joku osti
meidät, emmekä näkisi Donnaa enää koskaan..
Olimme laatikossa pimeässä. Kaiken lisäksi ilma viileni. Siitä tiesimme,
että olimme ulkona. Heiluimme laidasta laitaan ja välillä yritimme
kauheasti saada kantta auki, mutta mikään ei auttanut. Kurkistin taas
reiästä ja näin omituisen pitkän, oranssin hökötyksen, josta ihmiset
juoksivat ulos aivan meidän vierestä. Menimme siihen sisään, mutta sen
jälkeen humahdin taas toiseen laitaan, enkä nähnyt tietenkään enää ulos.
Olimme aivan hiljaa ja kuuntelimme tarkasti kaikkia ääniä. Onneksi
en enää lennellyt seiniä päin, sillä olin jo varmasti saanut aika monta
kuhmua. Tämä liikkumattomuus vain kesti ja kesti ja kesti..
Sitten laatikko heilahti ja yritimme taas saada kantta auki - tuloksetta.
Hypimme ylös ja alas, mutta sitten taas rauhoittui. Menimme johonkin
toiseen outoon vempeleeseen, mutta enää se ei ole outo, sillä olen jo
muutaman kerran nähnyt sellaisen. Se oli pitkä auto, johon mahtui paljon
ihmisiä. Matka sillä autolla kesti myös aika kauan, mutta melko pian
olimme silti perillä.
Zoe ja minä odottelimme tovin hiljaa, mutta kun mitään ei tapahtunut,
rapistelimme laatikkoa. Yllätyin. Laatikon katto aukesi ja näimme jotain
kunnolla pitkästä aikaa. Pelästyin ihmistä, joka piteli laatikkoa, mutta
sitten hän otti meidät ja laittoi häkkiin. Se oli ihan uusi ja puhdas.
Nuuskimme joka paikkaa, eikä aikaakaan kun tunnistin talon. Se oli
samanlainen kuin meillä oli ollut, mutta ei puna-, vaan ruskeakattoinen.
Kello oli noin viisi, kun pääsimme uuteen kotiimme. Jaa, että mistäs minä
sen ajan tiedän? No, kun minut nostettiin pois laatikosta, näin nenäni
edessä kellon, josta huomasin paljonko se oli. Häkin vieressä oli koko
ajan ihminen, jonka kanssa olen joka päivä tekemisissä. Tiedän tietysti
hänen nimensäkin ja on parempi, että käytän sitä kertoessani, koska
ihmisiä on niin monta, ettei lukija aina voi tietää kenestä on kyse.
Siis mitäs minun pitikään sanoa? Ai niin, tuon tarkoittamani ihmisen nimi
on Anne. Toivottavasti hän ei suutu, kun kerroin sen..
Myöhemmin samana päivänä tuli meitä katsomaan myös mies, joka asuu tässä
samassa talossa kuin ne kaksi muuta ihmistä. Hän houkutteli meidät
häkin seinän luo. Nousimme seisomaan vierekkäin ja silloin Anne huomasi
jotain tärkeää eli miten erottaa meidät. Olemmehan molemmat mustia.
Nimet oli jo silloin keksitty, mutta hän ei voinut antaa niitä, koska ei
tiennyt mitään tuntomerkkejä. Silloin, kun seisoimme ensimmäisen kerran
vierekkäin, Anne huomasi, että toisella meistä on valkoinen viiva
kaulassa, mutta toisella ei. Minulla on se viiva, joten sain nimekseni
Danna. Vaikka nimeni kirjoitetaan kahdella n-kirjaimella, se lausutaan
vain yhdellä. Siskoni sai nimekseen Zoe.
Sinä päivänä tapahtui paljon. Tutustuimme esimerkiksi ensimmäistä kertaa
vessapaperirullaan. Anne oli teipannut kaksi rullaa toisiinsa pitkäksi
tunneliksi ja laittoi sen sitten meidän ihmeteltäväksi. Zoe ja minä
menimme siitä monta kertaa läpi, mutta kyllä me silloin vähän myöhemmin
tajusimme, että me hoidamme hampaitamme pureskellessamme niitä. Aluksi
rulla kesti kauan ennen kuin se oli kokonaan pureskeltu, mutta nykyään
se menee saman tien, kun saamme sellaisen.
Välillä aina muistelemme Donnaa, mutta hänkin sai melko pian meidän
jälkeen uuden kodin. Joku saattaa ihmetellä, miksi Donna jätettiin yksin,
mutta olen kuullut, että se toinen ihminen siellä kaupassa käydessään
suostui juuri ja juuri kahteen gerbiiliin, koska hän ei oikein kestänyt
koko ajatusta meistä. He olivat päättäneet ostaa meidät silloin, kun
ensimmäisen kerran kävivät meitä katsomassa, mutta sitten heidän piti
mennä nostamaan rahaa häkkiä ja muita tarvikkeita varten. Kaikki
kaipaavat Donnaa, mutta ei sille enää voi mitään.."
Kommenttejani tarinasta
Ja näin se jatkui.. Seuraava tarina
Copyright © Anne Jonasson / www.gerbiili.net Kopiointi kielletty.