Danna kertoo ensimmäisestä päivästä

"Oli lauantai 28. maaliskuuta 1992. Zoe, Donna ja minä heräsimme, haukottelimme ja venyttelimme. Juuri, kun olin menossa juomaan, kello kilahti. Se oli ovikello, joka ilmoitti jonkun tulevan sisään. Kurkistin häkin raosta ja näin kaksi ihmistä, jotka pälyilivät ympärilleen. En ollut nähnyt heitä ennen, mutta hetken päästä toinen osoitti meitä sormellaan ja sanoi jotain, mutta enhän minä ihmisten kieltä ymmärtänyt. Jonkin ajan kuluttua kello kilahti uudelleen ja sitten oli hiljaista. Ihmiset olivat menneet pois. Menin syömään siskojen mekastaessa vieressäni.

Kellon lähestyessä neljää iltapäivällä ne kaksi ihmistä tulivat takaisin. He puhuivat naiselle, joka antoi meille ruokaa ja muuta sellaista. Sitten he ottivat käteensä kaikenlaisia tavaroita. Silloin en vielä tiennyt miksi. Nainen tuli luoksemme, aukaisi häkkimme ja hetken päästä hän otti Zoen pois. Juoksimme Donnan kanssa ympäri häkkiä, mutta sitten se tapahtui: nainen otti minut kiinni ja sulloi pieneen pimeään laatikkoon, jossa oli kurkistusreikiä.

Paniikki! Tajuttuamme, ettemme päässeet pois siitä pimeydestä ja ahtaudesta, aloimme pyöriä ympäri laatikkoa. Pysähdyimme paikoillemme ja huomasimme, että meitä olikin vain kaksi: minä ja Zoe. Huusimme Donnalle, mutta vastausta ei kuulunut. Minne Donna oli jäänyt? Näin pienen vilauksen Donnasta, joka katseli laatikkoa ihmeissään, kun meidät vietiin ovesta ulos. Kuulin kilahduksen ja tajusin, että nyt joku osti meidät, emmekä näkisi Donnaa enää koskaan..

Olimme laatikossa pimeässä. Kaiken lisäksi ilma viileni. Siitä tiesimme, että olimme ulkona. Heiluimme laidasta laitaan ja välillä yritimme kauheasti saada kantta auki, mutta mikään ei auttanut. Kurkistin taas reiästä ja näin omituisen pitkän, oranssin hökötyksen, josta ihmiset juoksivat ulos aivan meidän vierestä. Menimme siihen sisään, mutta sen jälkeen humahdin taas toiseen laitaan, enkä nähnyt tietenkään enää ulos. Olimme aivan hiljaa ja kuuntelimme tarkasti kaikkia ääniä. Onneksi en enää lennellyt seiniä päin, sillä olin jo varmasti saanut aika monta kuhmua. Tämä liikkumattomuus vain kesti ja kesti ja kesti..

Sitten laatikko heilahti ja yritimme taas saada kantta auki - tuloksetta. Hypimme ylös ja alas, mutta sitten taas rauhoittui. Menimme johonkin toiseen outoon vempeleeseen, mutta enää se ei ole outo, sillä olen jo muutaman kerran nähnyt sellaisen. Se oli pitkä auto, johon mahtui paljon ihmisiä. Matka sillä autolla kesti myös aika kauan, mutta melko pian olimme silti perillä.

Zoe ja minä odottelimme tovin hiljaa, mutta kun mitään ei tapahtunut, rapistelimme laatikkoa. Yllätyin. Laatikon katto aukesi ja näimme jotain kunnolla pitkästä aikaa. Pelästyin ihmistä, joka piteli laatikkoa, mutta sitten hän otti meidät ja laittoi häkkiin. Se oli ihan uusi ja puhdas. Nuuskimme joka paikkaa, eikä aikaakaan kun tunnistin talon. Se oli samanlainen kuin meillä oli ollut, mutta ei puna-, vaan ruskeakattoinen.

Kello oli noin viisi, kun pääsimme uuteen kotiimme. Jaa, että mistäs minä sen ajan tiedän? No, kun minut nostettiin pois laatikosta, näin nenäni edessä kellon, josta huomasin paljonko se oli. Häkin vieressä oli koko ajan ihminen, jonka kanssa olen joka päivä tekemisissä. Tiedän tietysti hänen nimensäkin ja on parempi, että käytän sitä kertoessani, koska ihmisiä on niin monta, ettei lukija aina voi tietää kenestä on kyse. Siis mitäs minun pitikään sanoa? Ai niin, tuon tarkoittamani ihmisen nimi on Anne. Toivottavasti hän ei suutu, kun kerroin sen..

Myöhemmin samana päivänä tuli meitä katsomaan myös mies, joka asuu tässä samassa talossa kuin ne kaksi muuta ihmistä. Hän houkutteli meidät häkin seinän luo. Nousimme seisomaan vierekkäin ja silloin Anne huomasi jotain tärkeää eli miten erottaa meidät. Olemmehan molemmat mustia. Nimet oli jo silloin keksitty, mutta hän ei voinut antaa niitä, koska ei tiennyt mitään tuntomerkkejä. Silloin, kun seisoimme ensimmäisen kerran vierekkäin, Anne huomasi, että toisella meistä on valkoinen viiva kaulassa, mutta toisella ei. Minulla on se viiva, joten sain nimekseni Danna. Vaikka nimeni kirjoitetaan kahdella n-kirjaimella, se lausutaan vain yhdellä. Siskoni sai nimekseen Zoe.

Sinä päivänä tapahtui paljon. Tutustuimme esimerkiksi ensimmäistä kertaa vessapaperirullaan. Anne oli teipannut kaksi rullaa toisiinsa pitkäksi tunneliksi ja laittoi sen sitten meidän ihmeteltäväksi. Zoe ja minä menimme siitä monta kertaa läpi, mutta kyllä me silloin vähän myöhemmin tajusimme, että me hoidamme hampaitamme pureskellessamme niitä. Aluksi rulla kesti kauan ennen kuin se oli kokonaan pureskeltu, mutta nykyään se menee saman tien, kun saamme sellaisen.

Välillä aina muistelemme Donnaa, mutta hänkin sai melko pian meidän jälkeen uuden kodin. Joku saattaa ihmetellä, miksi Donna jätettiin yksin, mutta olen kuullut, että se toinen ihminen siellä kaupassa käydessään suostui juuri ja juuri kahteen gerbiiliin, koska hän ei oikein kestänyt koko ajatusta meistä. He olivat päättäneet ostaa meidät silloin, kun ensimmäisen kerran kävivät meitä katsomassa, mutta sitten heidän piti mennä nostamaan rahaa häkkiä ja muita tarvikkeita varten. Kaikki kaipaavat Donnaa, mutta ei sille enää voi mitään.."

Kommenttejani tarinasta

Ja näin se jatkui.. Seuraava tarina